Pelkotiloja.

Tänään sitten "pääsin" sinne hammaslääkäriin. Aamusta asti olin aivan kalpea ja jännittynyt. Pelotti ihan hirveästi, sillä olen aina pelännyt hammaslääkäriä ja sitäkin enemmän piikkejä! Jukka yritti rohkaista minua, ja lupasi tuoda palkkioksi Haaparannalta ilmasuklaata, joka on suurta herkkuani! Bussipysäkillä tapasin onnekseni Patten, joka oli myös matkalla Tuiran terveyskeskukseen. Oli mukavaa, kun sai puhua pelostaan jollekin juuri ennen toimenpidettä. Menin hammaslääkäriin puolta tuntia ennen aikaani, esilääkitystä varten. En ollut käynyt hammaslääkärissä varmaan kymmeneen vuoteen. Odotusaulassa olin tuskastunut ja Patte sitten kertoi vielä omia tuoreita kauhukokemuksiaan hammaslääkäristä. Se oli todella lohduttavaa.

Pian kello löi 11.00 ja minut kutsuttiin huoneeseen. Olin pienoisessa paniikissa. Taisin höpöttää lääkäreille vaihteeksi tyhmiä. Sitten istahdin tuoliin ja ajattelin kuolevani. Pistin mp3-soittimeni kuulokkeet korvilleni ja suljin silmäni. Puudutus oli nopeasti ohi, eikä se edes tuntunut pahalta. Avasin silmäni ja näin kuinka kaksi lääkäriä tunki erinäisiä vekottimia suuhuni. Hyi. Päätin sulkea silmäni loppuajaksi. Musiikki peittosi poraamisen äänen. Muistan välillä yrittäneeni sanoa lääkäreille, että naama ei saa turvota, sillä minulla olisi kuvaukset huomenna! Onnekseni naama ei turvonnut.

Pian se oli ohi. Mitä? Nyt jo. Olin helpottunut. Suuni ja poskeni olivat tunnottomia, hörppäsin vettä ja yritin epätoivoisesti levittää huulirasvaa. Juttelin lääkäreiden kanssa tovin; joulukuussa olisi aika juurihoitoon. Se ei kuulemma tunnu miltään, kun puudutetaan hyvin. Toivon sitä todella. Aion kyllä turvautua jälleen esilääkitykseen, vaikka en huomannutkaan sen vaikuttavan muuhun kuin jalkoihini. Jalat tuntuivat hyytelöltä.

Minulla on piikkikammo. Aivan kamala piikkikammo. Se on ollut pienestä asti. Viime syksynä se joutui koetukselle, kun minulta otettiin verikokeita harva se päivä. Ensimmäiset verikokeet olivat pahimmat. Muistan kuinka itkin ja huusin lääkäreille, Minnan nauraessa vieressä. Tälläistä pelkoa on mahdotonta ymmärtää, jos ei ole henkilökohtaista kokemusta. Lopulta puristin Minnan kättä ja katsoin muualle, jolloin verikoe saatiin otettua. Sitten vielä verikoe toisesta kädestä! Sama paniikki oli taas edessä. Verikokeiden jälkeen oloni oli heikko ja taju oli lähteä. Jännitys oli lauennut. Mutta eihän se ilo siihen päättynyt, sitten laitettiin vielä kanyyli käteen, jolloin olin varma kuolemastani. Lääkärillä oli jo mennä hermot kanssani, joten oli pakko leikkiä tosi urheaa. Minna taas kiltisti piti kädestäni kiinni.

Näitä seurannut verikoe otettiin kotonani kotihoitajan toimesta. Se meni todella hyvin, ja selvisin pintapuudutteen voimin - ilman minkäänlaista paniikkia. Saman kaavan mukaan meni seuraava kerta. Tuttu ympäristö mahtoi luoda turvallisuuden tunteen. Seuraavat verikokeet otettiin terveyskeskuksessa, eikä lääkärit aina meinanneet uskoa piikkikammoiseksi; niin hienosti annoin kokeet ottaa!

Uskon, että syksyn piikitysten määrä (42) lievensi kammoani. Tajusin, ettei se tunnu miltään ja on hetkessä ohi. Pelkotiloja ei silti voi selittää ja niihin on lähes mahdotonta keksiä ratkaisua. Ihminen, joka ei itse pelkää samaa asiaa, ei voi ymmärtää miksi toinen pelkää. Miksi minäkin pelkään jotain niin olematonta kuin piikit? Tai jotain niin suloista kuin koirat? Ei sitä voi selittää tai puolustella - eikä tarvitse.

Minna ja minä vuonna 2009.