Ahdistelijoita ja paskanpuhumista.

Ouluhalli 2012. Kuva: Seppo Hinkula

Olen huomannut 8 vuoden "musiikkiurani" aikana mielenkiintoisia ilmiöitä, ihmisiä ja asioita, joihin en ikinä olisi törmännyt, mikäli eläisin "normaalia elämää", tarkoittaen etteivät ihmiset tietäisi minua musiikkini kautta. Monesti olenkin miettinyt, millaista se "normaali elämä" olisi? Kerran aiheesta isältäni kysyinkin, että millaistakohan olisi ollut elää ihan normaali nuoruus ja elää nytkin ihan tavallista elämää? Isä totesi tähän tyynesti "Ei se sovi sulle." Uskottava se kai sitten on! Ehkäpä normaali elämä olisi ollut liian tylsää ja jännityksetöntä minun makuuni. Olen spontaani kokeilunhaluinen tyyppi. Rakastan esiintymistä ja tykkään tutustua uusiin ihmisiin. Musiikki on suurin intohimoni. Kai tämä on se tie, jota halusin kulkea.

Aina kun tuot itsesi esille jollain tapaa, saat valmistautua henkisesti siihen, etteivät kaikki pidä sinusta.

 

Minä 16v.

Kun aloitin musiikkiuraani 15 vuotiaana, olin todella herkkä palautteelle. Otin aina itseeni, kun joku huuteli perääni loukkaavia mielipiteitään tai haukkui netissä nimettömänä. Kesti vuosia oppia ottamaan kritiikki vastaan. Toiset eivät opi koskaan. Kyllähän minä aina esitin, etteivät ne haukut minua loukanneet tai masentaneet, mutta se oli täyttä kulissia. Henkisesti olin täysin hajalla saamastani palautteesta, mutta yritin olla ajattelematta sitä tai purkaa ajatukset musiikkiin. Se palaute oli nuorelle tytölle liikaa, varsinkin kun kritiikki kohdistui musiikin lisäksi myös ulkonäkööni. Musertavaa. Miten rakas harrastukseni ja päiväkirjamainen avautumiseni edes päätyi niin ison yleisön tietoisuuteen? Selitys on yksinkertainen, olin tuolloin ainoita nais...korjaan, tyttöräppäreitä... Olin pienestä pitäen järjettömän kunnianhimoinen, ja halusin vain olla paras - yksinkertaisesti kaikista paras. Nyt kun mietin sitä, se tuntuu naurettavalta ja lapselliselta, mutta lapsihan minä vasta olinkin.

Koen vasta viime vuonna tajunneeni räpin salat, ja nyt vasta voin sanoa räppääväni tosissaan. Outoa, olenhan kuitenkin räpännyt vuosia. Silti koen olevani hyvässä tilanteessa, sillä monet vuosia räpänneet artistit eivät enää kehity, eivätkä itse edes tajua sitä! Tällöin voisi kenties alanvaihto olla paikallaan? Minä tykkään rikkoa rajoja, kokeilla uutta ja antaa itsestäni kaiken musiikille. Tuntea sen rytmin, ja räpätä kuin viimeistä päivää. Joka kerta, kun teen biisiä - haluan ylittää itseni, ja tarjoilla kuuntelijoille uuden upean kokemuksen. Kyse on vain minusta, ei kenestäkään muusta. Minun ei tarvitse olla parempi kuin muut, en tunne enää tarvetta kilpailla, muiden kuin itseni kanssa. 

Olen törmännyt "urani" aikana moniin katkeriin ihmisiin. Osa heistä on itsekin artisteja, osa minulle täysin tuntemattomia ahdistelijoita. Näitä ihmisiä yhdistää se, että kaikilla on jokin pakkomielle minuun, he mm. seuraavat facebookista tarkasti tekemisiäni. Jos nämä ihmiset oikeasti vihaisivat minua, kuten antavat olettaa - he tuskin kyttäisivät minua, puhuisivat minusta, tuhlaisivat aikaansa minuun - vaan eläisivät, kuin minua ei olisikaan. 

Kuva: Maiju Torvinen 2013

Kyseinen artistijoukko mustamaalaa minua toisille, keksii juoruja ja pilkkaa julkisesti. He dissaavat minua biiseissään ja huorittelevat facebookissaan. Kypsää touhua? Tälläiset tyypit tekevät vain itsestään pellen, sillä kyllähän kaikki ajanmyötä tajuavat mistä kenkä puristaa. Kateudesta. En ole kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, ja elän kuin näitä tyyppejä ei oliskaan. Kukaan itseään kunnioittava artisti ei lähde haukkumaan kollegojaan - varsinkaan julkisesti. Mutta minuahan se ei häiritse, mainostahan se negatiivinenkin mainos on! 

Enemmän minua ihmetyttää nämä minulle tuntemattomat ahdistelijat. Tämä on siis joukko tavallisia ihmisiä, jotka haukkuvat useimmiten elämääni, harrastuksiani, asennettani yms - ja tekevät itse kaiken perässä. He siis haluavat olla samanlaisia kuin minä ja tehdä samoja asioita! Kukaanhan siis ei tajua kyseessä olevan kateellisten ihmisten? Hmm, ei varmasti. Tämä joukko nolaa itsensä kaikkien silmissä, mutta kyseiset ihmiset ovatkin useimmiten jotenkin sairaita tai muuten vaan vinksahtaneita. Tavallaan säälittää, joten en vaivaudu noteeraamaan heidän touhujaan. Hienoa, että elämäni on antanut inspiraatiota muillekin, ja että kauttani on löytynyt toistenkin elämälle tarkoitus. 

Viime aikoina lähipiiristäni on paljastunut monta selkäänpuukottajaa. Vuosienkin ystävyys on päättynyt, kun minut on petetty. Minä en halua lähelleni sellaisia ihmisiä, vaikka hyvät muistot painavatkin pääkopassa. Pahinta näissä tyypeissä on se, että he luulevat olevansa selityksien maailmanmestareita. Idiootteja he ovat, jos suoraan saan sanoa. Kukaan tervejärkinen ihminen ei ole niin kaksinaamainen, tai puukota lähes parasta ystäväänsä selkään ja esitä samalla kaveria. Suosittelisin hakemaan apua. Tälläinen ihminen ei ansaitse kenenkään ystävyyttä. Pidä silmäsi auki, äläkä luota sinisilmäisyyteen.

Valitettavasti kaikkia yllämainittuja ihmistyyppejä löytyy varmasti jokaisen lähipiiristä. Ihmiset koittavat ilkeyttään painaa meitä maahan ja tuottaa meille pahaa oloa. He useimmiten omaavat todella huonon itseluottamuksen, ja ovat kateellisia jollekin, mikä toisella on paremmin tai mitä toinen omistaa. Varmasti jokainen teistä lukijoistakin on törmännyt tälläiseen, joten haluan antaa neuvon tulevaisuutta ajatellen. Älä asennoidu niin, että annat tekijän haavoittaa itseäsi - koska juuri sitä hän haluaa. Asennoidu niin, että olet tekijän yläpuolella - sinulla on jotain mitä hän haluaa, ja siksi hän koittaa painaa sinut maahan ja tuottaa sinulle samanlaista tuskaa, jota itse käy läpi. Sinun ei tarvitse tuntea sääliä tälläistä kusipäätä kohtaan, mutta voit huomauttaa hänelle, että hän valitsi väärän uhrin - olet tarpeeksi vahva, etkä välitä.

Ihmiset, jotka hyökkäävät toista kohtaan, ovat itse heikkoja pelkureita.