Nuoruuden huumaa.

Eilen siivotessani törmäsin vanhaan skeittilautaani. Se toi paljon muistoja. Iskä osti sen minulle ollessani 12-vuotias. Tykkäsin aina hengailla skeittirampeilla ihailemassa skeittaajapoikia ja sitä kautta kiinnostuin myös itse skeittaamisesta. Harjoittelin skeittaamaan kotipihamme läheisyydessä kaveripoikien kanssa ja nopeasti opin myös jotain alkeellisia temppuja. Teloin ranteeni ja polveni monesti. Pienenä harjoittelin myös "tägejen" tekoa, joten tottakai skeittilautani sai "koristeeksi" nuoruuden idolien nimiä ja iskulauseita, kuten "Mut mitä ikinä tulikaan tehtyy, sä teit parhaas". Myös lapsuuden lempinimi "Mustikka" löytyy laudan pohjasta.

Skeittaaminen oli mukava harrastus vuoden tai kaksi, kunnes vasen korvani kuuroutui - ilmeisesti angiinan jälkitaudin seurauksena. Tasapainoni huononi merkittävästi. Tasapainoni on edelleen huono, ja esim. luistelu on hankalaa. Pelkään aina myös kaatuvani kun käännyn polkupyörällä. Musiikin tekoa se häiritsee hieman, sillä miksaaminen olisi huomattavasti helpompaa kahden korvan voimin. Muuten se ei niinkään häiritse elämääni, vaikka olihan se melkoinen shokki kun menetin kuuloni.

Kävin pari viikkoa sitten Anna - lehden haastattelussa, jossa kerroin avoimesti elämästäni ja kasvustani aikuiseksi. Kerroin tietenkin nuoruudestani, olleeni hankala kapinoiva nuori. Annan nettisivuille oli kirjoitettu blogiteksti minusta, pääset lukemaan sen klikkaamalla tätä. Blogiteksti käsittelee nuorten syrjäytymistä.

Elin nuoruuteni hyvässä kodissa isäni ja tämän naisystävän kanssa, meillä oli uusioperhe. Lisäkseni oli siis kaksi biologista siskoa ja isän naisystävän kaksi poikaa. Saimme viikkorahaa, ja pystyimme tienata lisää erilaisilla töillä, mm. ilmaislehtien jakamisella. Systeemi oli tosi hyvä! Iskä maksoi bussikortit, puhelinlaskut, ruoat, vaatteet ja kaiken. Luksusta! Minun olisi pitänyt vain käydä koulut kunnolla, ja luoda näin hyvä pohja elämälleni. MINUN elämälleni. Mutta mitä teinkään? Se ainoa tehtäväni, se yksi ainoa tehtäväni; käydä koulut - ja minä en suoriutunut siitä. Sen sijaan lintsasin, kapinoin, tuotin henkistä ja fyysistä väkivaltaa, olin paljon poliisejen kanssa tekemisissä yms. Miten edes kehtasin? Minulle tarjottiin avaimet hyvään elämään, ja minä tyhmänä teininä heitin sen kaiken pois, ajattelematta kuinka paljon siitä vanhempana kärsin. Isälläni onneksi oli mielettömän pitkä pinna, ja sain asua koko nuoruuteni, toilailuista huolimatta, kotona. Nyt se hävettää ja kaduttaa mielettömästi.

Peruskoulusta pääsin vitosen keskiarvolla, eikä jatko-opiskelupaikkaa tietenkään irronnut. Musiikki oli ainoa tärkeä asia elämässäni - ystävien lisäksi. Elin elämääni kuten itse halusin. Olin kovapäinen nuori. "Muutin" 16 vuotiaana toiselle puolelle Suomea, ja voin vaan kuvitella kuinka huolissaan isäni minusta oli. Silti hän hyvää hyvyyttään lähetti rahaa ja maksoi junalippujani. Kurjaa ajatella sitä nyt.

Toivoisin, että olisin pelannut korttini erilailla. Kumpa olisin vain sinnitellyt peruskoulun läpi kunnialla, ajatellen tulevaisuuttani, ja sitä häpeää mitä tunnen nyt. Kumpa en olisi sanonut ääneen kaikkia niitä asioita, joita ajattelin, ja joilla satutin montaa ikätoveriani, opettajaani ja nuoriso-ohjaajaa. Kumpa olisin totellut kotiintuloaikoja; voi kuinka monelta ongelmalta olisin välttynyt! Ja sitähän minun vanhemmat vain niillä kotiintuloajoilla yrittivätkin. Huolehtia minusta. Ei ne rajat olleet kiusaksi, vaan oman parhaani vuoksi. Miksi minun piti olla niin typerä teini? Toivon, että tarinani pohjalta moni nuori tajuaisi, ettei sillä kapinoinnilla satuta kuin itseään. Toivon, että tarinani estäisi edes muutamien nuorten syrjäytymisen.

Anna ilmestyy 31.1. ja tarinani löytyy palstalta "Matka naiseksi".