Kun laihdutus menee yli.

Suurinosa blogini lukijoista varmasti muistaa huikean 25 kilon painonpudotukseni? Kyllähän siitä uutisoi lehdetkin, ja minua haastateltiin jopa radioon. Moni varmasti jäi miettimään, että mitä ihmettä sitten tapahtui? Ensimmäistä kertaa avaan projektin luurankoja...

Kesä 2013.

Aloitin ison elämäntaparemontin vuoden 2010 syksyllä. Tumppasin tupakan ja jätin alkoholin. Herkut saivat kyytiä ja söin vain mitättömät 700kcal päivässä. Hurjaa, jopa tyhmää. Paino tippui nopeasti, vaikka en harrastanut liikuntaa ollenkaan.

Projekti jatkui hyvin vuoden verran, kunnes selkäni hajosi, enkä kertakaikkiaan enää jaksanut panostaa. Masennuin, vaivuin synkkyyteen ja välillä toivoin kuolevani, sillä kivut olivat niin kamalat. Onneksi jaksoin sinnitellä ensimmäiset puoli vuotta, sillä sen jälkeen tajusin, että tilanne ei tästä miksikään muutu, vaan minun täytyy sopeutua sairauteeni ja kipuihini - oppia elämään sen kanssa. Ja minä opin. Niin jatkui projekti läskiä vastaan.

Selkäkipuja saatiin aisoihin kuntoutuksella ja lääkkeillä, joiden ansioista pystyin aloittamaan treenaamisen kuntosalilla - se oli mahtavaa! Viimein pystyin kuntoilla ja muokata kehoani, ja hommasin tietenkin personal trainerin avukseni. Muistan elävästi PT:n sanat, kun totesin haluavani lihasmassaa. Hän sanoi, että olen niin pieni, että ensin pitäisi nesteyttää ja kerätä massaa pitkän aikaa.

Tavoitepainoni laski silti kokoajan, sillä pitihän se nyt joku tavoite olla; ikinä en ollut tyytyväinen, ja kuten arvata saattaa - siinä vaiheessa seinä alkoi tulla vastaan. Näin kokoajan peilistä läskin. Aina se sama vanha Sanna tuijotti takaisin, vaikka olin laihtunut jo 25 kiloa ja olin alittanut ihannepainoni aikaa sitten. Kasvoni olivat luiset, samoin koko kehoni. Minä näin silti lihavan tytön.

Se meni syömishäiriön puolelle, Se meni yli. Sitä oli vaikea myöntää silloin kenellekään. Kulissit olivat kunnossa, ja niiden varjolla olin arjen sankari - elämäntaparemontin läpikäynyt selkäsairas ihminen. Todellisuudessa kävin taistelua itseni kanssa, itkin, oksensin ja itkin taas lisää. Olin umpikujassa.

Siinä on sellainen pieni musta-aukko, että mitä tarkalleen tuolloin tapahtui. Parantuminen kuitenkin alkoi ja sain voimavaroja musiikista. Kun pahin oli takana, päätin, että en koskaan palaa siihen oravanpyörään, joten helpointa oli palata takaisin alkuperäisiin, huonoihin elämäntapoihin. Ei hyvä.

Kevät 2015.

Siinä sitten kertyi kilo jos toinenkin, vuosien varsillahan se sitten meni jo ihan ylipainon puolelle, kuten kenties olette kuvista nähneetkin. Kumpi näistä ääripäistä on parempi - en osaa sanoa, sillä pidän molempia itselleni huonoina vaihtoehtoina. Haluan vain voida hyvin, ja luulen nyt löytäneeni sen kultaisen keskitien. Uskon, että olen nyt oppinut. Rajansa kaikella.

Toivon, että muutkin painonsa kanssa kamppailevat miettivät näitä asioita. Pääasia on voida hyvin, ei saada rasvaprosenttiaan mahdollisimman pieneksi. Suklaalevy auttaa suruun vain hetken, kun taas reipas kävelylenkki voi pelastaa koko päivän. Tärkeintä on vain löytää se tapa, joka kohentaa omaa päivittäistä jaksamista ja hyvinvointia.

Kerron seuraavassa postauksessa, miten minä löysin omani ja mitä se on.