Menetys sattuu.

Tämä loppuvuosi olikin yllättävän raskas. Perheemme koki menetyksen, kun mummista tuli enkeli. Se oli ensimmäinen kerta, kun menetimme perheenjäsenen, läheisen ihmisen. Mummi ja ukki olivat vahvasti elämässämme kun olimme nuorempia. Mummi teki aamupalat, herätti kouluun ja pakkasi eväät. Ukki kuskasi sairaalassa ihosairauteni vuoksi harva se päivä. He olivat kokoajan läsnä. Kokoajan. Minua harmittaa suunnattomasti, etten itse ollut nyt läsnä kun he tarvitsivat. Ja sitten mummi olikin jo poissa.

En ole oikein käsitellyt tunteitani koskien hänen kuolemaansa. En kai osaa. Ensi viikolla mummi lasketaan viimeiseen lepoon Espoossa - jospa hautajaiset saisivat minut ymmärtämään asian lopullisuuden ja käsittelemään sen. Kuolema on aina hankala asia, kuten ihmisen menetys ylipäätään.

Koin toisenkin menetyksen. Menetin ystäväni. Ei, hän ei kuollut, vaikka on tuntunutkin kuolleelta minulle jo viikkoja. Se oli outo juttu, ja edelleen minulle on mysteeri miksi tiemme erosivat. Kerron teille, ehkä joku osaisi spekuloida mitä kuviossa tapahtui. Minua helpottaisi tietää.

Tutustuimme syksyllä. Tämä naishenkilö muutti samalta paikkakunnalta Ouluun, josta minäkin olin tullut. Juttelimme alkuun netissä, sitten tapasimme - asuimmehan lähes naapurissa. Hän tiesi alusta asti minun olevan räppäri. Ystävystyimme ja lähennyimme nopeasti, olimme molemmat kiinnostuneita musiikista ja hyvin samanlaisia ihmisinä. Pyörimme jatkuvasti yhdessä ja olimme vähän kuin "paita ja peppu". Jaoimme surut ja ilot. Olin kiitollinen, että olin tutustunut häneen.

Hälytyskelloni olivat kai epäkunnossa, mutta kyllä minä hieman ihmettelin, kun tyttö oli valmis tekemään lähes kaiken mitä pyysin. Idiootit ideani tai unohtamani kauppatavarat, oli kyse mistä vain niin hän toi, haki ja teki. Olihan se kummaa. Ajattelin, että sporttisena tyttönä hän tykkäsi touhuta.

Tilanne jatkui ja lähennyimme entisestään, olimme kaikkialla yhdessä. Hänestä oli tullut paras ystäväni. Emme koskaan olleet riidelleet, eikä meillä ollut mitään erimielisyyksiäkään. Kemiamme sopivat niin hyvin yhteen, ajattelin. Hän ei tuntenut Oulusta lisäkseni juurikaan muita, siksi hän niin minuun takertui, mutta sen tajusin vasta jälkikäteen.

Tyttö tutustui poikaan, sattuman kautta he alkoivat tapailemaan. Suhde eteni räjähdysmäisen nopeasti. Alussa se vaikutti mielestäni silti ihan normaalilta, nopealta toiminnalta vain. Tyttö ei muusta puhunutkaan kuin pojasta, jokaiseen puheenaiheeseen hän sai pojan yhdistettyä. Se oli raskasta, mutta oletin alkuhuuman pian laantuvan. Tyttö oli muuten kohtalaisen normaali, vaikka piikittelikin minua epäkohteliaaseen sävyyn tietyistä asioista, muutoin kävimme lenkillä ja syömässä, juttelimme, aivan kuten ennenkin - tosin poika kuului joka tarinaan vielä viikkojenkin päästä.

Pian alkoi oudoin vaihe. Normaalin tekstailun päätteeksi tytöltä tuli raivokas ääniviesti, jossa hän huusi minulle aivan tyhjästä. Ihmettelin. Lähetin takaisin perinteiseen tyyliini kuuluvia sarkastisia juttuja, olettaen ääniviestin olleen vitsi. Ei se ollut. Siitä päivästä lähtien, en ole juurikaan kuullut tytöstä tai nähnyt häntä. Yritin kysellä syitä käytökseen, niitä ikinä saamatta.

Viime viikolla olin sitten menossa perimään velkoja tytöltä, ja luulin nyt pääseväni keskustelemaan ja auttamaan ystävääni, jos jokin olisi hätänä. Kuinka kävikään? Alaovelle ilmestyi hänen poikaystävänsä! Se oli mielestäni todella ala-arvoinen ja lapsellinen veto. Ehkäpä tämä temppu kertoi ihmisen kypsyysasteesta tarpeeksi, enkä enää sanoisi meitä kovinkaan samanlaisiksi. Epäilen, että hän mukautui minun seurassani tapaisekseni ja "kiinnostui" samoista asioista miellyttääkseen minua. Enhän minä voi tietää millainen hän ennen tapaamistamme oli. Hänen oikea luonteensa siis jää minulle täysin mysteeriksi.

Olen koittanut miettiä syitä tähän hyvin merkilliseen tapahtumasarjaan, ja minulle tuli mieleen, että tyttö takertui nyt poikaan pakkomielteisesti. Ensin minä olin kohteena, ja sitten hän siirtyi toiseen. Jostain syystä hän tarvitsee jonkun täyttämään tyhjiötään, pönkittämään egoaan. Hänen täytyy nuolla jonkun persettä kokeakseen itse olevansa joku. Kuka käyttäytyy näin? Kuka hylkää harrastuksensa ja ystävänsä tavattuaan uuden ihmisen? Jokainen meistä tarvitsee verkostoa tuekseen, joten en vaan voi ymmärtää tällaista ajattelutapaa, että kietoudutaan vain yhteen ihmiseen. Minulla on todella hyväksikäytetty olo, mutta en sääli itseäni, säälin vain tätä tyttöä.

Vaikka olisitte suhteessa, tarvitsette molemmat omaa elämää, omia ystäviä ja omia harrastuksia. Ilman omaa elämää suhteenne, ja koko elämänne on tuomittu epäonnistumaan. Elämme jokainen täällä vain itsellemme, teemme asioita joista pidämme ja nautimme elämästämme - nauttimiseen tarvitaan nämä kolme asiaa: ystävät, rakkaus ja nauru. Minulla nämä kaikki on, onko sinulla?